Onko polio pandoja tärkeämpi?

Elämme yllättävän samankaltaisessa tilanteessa kuin Nooa arkkinsa kanssa. Suuri tulva on hukuttamassa tuntemamme maailman ja tehtävämme on pelastaa se, mitä voimme. Kaikkea emme kuitenkaan ehdi mahduttaa mukaan. Millä perusteella teemme valintamme? Kysyy apurahansaajamme Mikko Puumala.

Miksi suuret, pörröiset ja ihmistä etäisesti muistuttavat lajit saavat kaiken rakkauden suurelta yleisöltä? Miksi uniikki ja harvinainen vie ympäristönsuojelijan huomion? Osa perusteluista saattaa olla hyviä: uniikit luontokohteet nostattavat kansallismielisyyttä ja harvinaiset lajit lisäävät luonnon monimuotoisuutta. Mikä tärkeintä, ne ovat äärimmäisen riippuvaisia ihmisen myötämielisyydestä.

Yksi ympäristöfilosofian tärkeitä tehtäviä on osoittaa ne kriteerit, joilla ei-inhimilliselle elämälle annetaan tai voidaan antaa moraalista arvoa. Parhaimmillaan se voi kasvattaa moraalisen maailmamme pinta-alaa, ulottaa moraalisen tarkastelumme entistä pidemmälle ja uusiin kohteisiin.

On syytä ottaa huomioon se mahdollisuus, että ihmiskeskeinen arkikäsityksemme moraalista on puutteellinen tai että olemme valinneet moraalisen arviointimme kriteerit väärin perustein. Haittaako, jos siirrämme ilmastonmuutoksen alta yhden harvinaisen lajin uuteen ympäristöön, missä kyseinen laji söisi kaikki sellaisen lajin edustajat, joita löytyy runsaslukuisesti muualtakin? Onko yhden lajin edustajien harvinaisuus merkittävämpää kuin tavanomaisemman lajin yksilöiden elämä ja hyvinvointi? Voimmeko uhrata yksilöitä, olivat ne sitten mitä lajia tahansa, suurten linjojen ja ideaalien alttarilla? Onko tällainen suojeluideologia uniikkien tyranniaa, tavanomaisia tallaajia sortavaa harvainvaltaa?

Harvinaisuus tai ekologinen merkitys ovat tyypillisiä kriteerejä aktiiviselle suojelulle. Silti emme ole huolissamme poliosta, jota yhä harvemmin tavataan luonnossa. Emme, vaikka polio palvelisikin tärkeää ekologista tehtävää pitäessään kurissa ihmispopulaatiota, joka on tyypillisesti varsinainen tuholainen. Isorokkoakin tavataan enää vankeudessa, ikään kuin jotakin harvinaista kissapetoa.

Kenenkään tavoitteena ei ole kuitenkaan palauttaa isorokkoa luontoon tai elvyttää poliokantoja. Tällaisen ehdottaminen olisi täysin absurdia ja useimpien mielestä moraalitontakin. Mutta miksi? Ehkä emme ole täysin tietoisia siitä, mikä suojelupäätöksissämme ja juurtuneimmissa ympäristöaatteissamme on johdonmukaista ja mikä mielivaltaista.

Nooalla ei ollut varmaankaan montaa viikkoa aikaa suunnitella, mitä kaikkea hän arkkiinsa halusi mahduttaa. Arkin kokoonpano olisi ollut varsin erilaisen näköinen, mikäli Nooa olisi valinnoissaan tietoisesti noudattanut esimerkiksi ei-inhimilliselle luonnolle itseisarvon tunnustavaa ekosentrismiä. Ihmiskunta on nyt päätöksenteossaan hieman Nooan asemassa. Aika on lopussa ja suuri tulva näyttää yhä varmemmalta. Olisiko meidän syytä olla tietoisempia siitä, mitä kaikkea me haluamme ehtiä mahduttaa mukaan katastrofinjälkeiseen maailmaan?

Voi olla, ettei ympäristöfilosofiasta löydy helppoja ratkaisuja näihin pulmiin, mutta kenties parempaa vastustuskykyä mielivaltaisuutta vastaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittaja on filosofian jatko-opiskelija Turun yliopistossa ja aloittanut juuri Nesslingin Säätiön rahoituksella väitöskirjaprojektinsa moraalin vaativuudesta ja yksilön velvollisuuksista torjua ilmastonmuutosta.

Tilaa uutiskirjeemme

Tilaamalla uutiskirjeemme pysyt ajantasalla ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.






Lisää aiheesta