Luonnontieteilijä on koulutettu tietämään luonnosta paljon, mutta ihmisistä tutkimuskohteidemme ympäristössä ei mitään. Siitä seuraa haasteita.
Kun touhuaa työkseen eläinten kanssa, kokee myös niitä kohtaavat haasteet suoraan. Näemme lajiston muuttumisen omissa näytteissämme tai tutkimusyksilömme ammuttuna salametsästäjän luotiin. Koska oma kokemuspohjani tulee enimmäkseen apinatutkimuksesta, olen pohtinut paljon sen motivaatioita, etiikkaa ja liitännäisongelmia.
Kädellistutkija on aina samanaikaisesti suojelubiologi. Lähes kaikki maailman kädellislajit ovat uhanalaisia, monet hyvin kriittisesti. Apinoita uhkaavat tutut asiat: elintilan väheneminen, salametsästys ja taudit. Uhat ovat konkreettisesti läsnä tutkimusta tehdessä. Ne pakottavat ottamaan kantaa ja toimimaan.
Apinat elävät, kahta lajia lukuun ottamatta, lämpimissä ja usein köyhissä maissa. Kädellistutkija tekee kenttätyönsä siellä, missä eläimet ovat – ja siellä ovat myös kaikkein köyhimmät kylät. Törmäys lajin elinympäristön suojelun, tutkimustarpeiden, ihmisten ja kulttuurien välillä on väistämätön.
Kenttätutkimukseen niin sanotuissa kolmansissa maissa liittyy aina hienoista eettistä epämukavuutta. Se kasvaa kertaluokkaa suuremmaksi silloin, kun tutkimuskohteemme aiheuttavat suoraa harmia paikallisväestölle ja ovat vahvasti uhanalaisia. Esimerkiksi simpanssit ja orangit ryöväävät ihmisten viljelykasveja. Tiedetään myös tapauksia, joissa simpanssi on ryöstänyt ja tappanut ihmisvauvan suoraan äidin sylistä. Tällaiset konfliktit manaavat esiin asetelman kolonialistisen perinteen haamun.
Raadollisimmillaan homma toimii näin: hankkiudumme toiseen maahan ja kulttuuriin, vaadimme päästä paikalle touhuamaan mitä tykkäämme, ja oletamme paikallisten suhtautuvan siihen suopeasti. Tutkimusrahoilla maksamme kylään infraa jos sitä ei ole, hoidamme koleraepidemiat ja palkkaamme paikallisia assistentteja projektiin. Vastineeksi haluamme heidän jättävän metsät ja eläimet rauhaan. Puolustaudumme sillä, että edesautamme lajien suojelua ja työllisyyttä ja toimintamme on maksullisten lupien varassa.
Entä kun metsässä tavattu salametsästäjä on kylänaapuri? Tai kun seuraamani simpanssi ruokailee kylän papaijapuissa? Nämä kysymykset ovat joka kerta uniikkeja ja samalla universaaleja. Kulttuuriantropologia on tiedostanut asetelman haasteet jo kauan. Sen sijaan biologi, joka on lähdössä Guinean sademetsään, ei ole lainkaan valmistautunut kohtaamaan tällaisia kysymyksiä.
Tutkimustyön ja lajiston suojelun tiedetään onnistuvan ainoastaan, jos kaikki osapuolet koetaan tasa-arvoisiksi toimijoiksi. Tämä on sitä tarpeellisempaa, mitä suurempi on asetelman lähtökohtainen epätasa-arvo. Tämän tiedostaen minäkin voin olla parempi apinatutkija.
Kirjoittaja: Sonja Koski, PhD, biologisen antropologian dosentti, Helsingin yliopisto
Ympäristödialogeja: Luonnontieteilijän suhde luontoon ja eläimeen
Keskiviikkona 8.5.2019, klo 16.30-18.00
Koneen Säätiö, Lauttasaaren kartano, Otavantie 10, Helsinki
Luontoa ja eläimiä tutkivat ihmiset jakavat usein yhteisen kiinnostuksen luontoon ja sen säilyttämiseen. Tutkimalla eläimiä saamme tietoa lajien genetiikasta ja käyttäytymisestä, siitä miten lajit voivat sopeutua ympäristön muutoksiin – sekä ihmisestä itsestään. Tutkimus ja sen menetelmät muuttuvat jatkuvasti ja meidän täytyy kysyä aina uudelleen, millaista luontosuhdetta ja eläinkuvaa rakennamme tekemällä tiedettä.
Näistä teemoista tulevat keskustelemaan Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava, rengastaja Heikki Helle, kädellistutkija Sonja Koski Helsingin yliopistosta sekä tietokirjailija ja tohtorikoulutettava Sami Keto Tampereen yliopistosta. Tilaisuuden fasilitoi tietokirjailija Tiina Raevaara.
