Luontosuhteen syntymisen ja kehittymisen suojaaminen on elämän suojaamista

”Näinä traagisen ja kauhean sodan päivinä alleviivautuu järkyttävällä tavalla, että ihmisten tulevaisuus on lapsissa, koska nykyisyyttä emme aikuisina ole kyenneet saamaan suojattua.” Arvotutkija Jaakko Kaartinen kirjoittaa, että monitasoisen ja herkkävireisen luontosuhteen synnyttäminen uusille ikäpolville osana arkista elämää on paras keino varmistaa, että keinot ja muutostahto ilmasto- ja ympäristötoimiin otetaan käyttöön tulevaisuudessa.

Ympäristösosiologi Marja Mesimäki kirjoitti Silentopian edellisessä blogitekstissä resonanssista, myötävärähtelystä, eli yhteyden kokemuksesta suhteessa meitä ympäröivään maailmaan. Luonnon, toisten lajien ja elinympäristöjen arvostaminen edellyttää ainakin jonkinasteista kokemuksellista yhteyttä niihin. Ympäristöön kohdistuvien jatkuvien ja raskaiden tuhojen äärellä tämän yhteyden kokemuksen voi puolestaan nähdä olevan vajaa tai rikki.

Voi nähdä – mutta kaikki eivät näe. Kyse onkin täsmällisesti siitä, miten asian näkee olevan. Ilmastokeskusteluun, samoin kuin vaikkapa keskusteluun avohakkuista, nivoutuukin syvä ihmettely siitä, miten keneltäkään voi jäädä näkemättä asioiden tila.

Vastakkaisten näkemysten ratkomiseen ei voi käyttää vastakkainasettelua. Ilmastomuutoskeskustelu etenkin on pitkälti jäänyt vastakkainasetteluksi. Se johtuu ainakin osittain siitä, että kysymykset luonnon ja ihmisen suhteesta sekä ilmastonmuutoksen vaikutuksista toisiin ihmisiin tai muihin lajeihin ovat arvoperustaisia: onko suolla arvoa sellaisenaan vai ainoastaan turpeena? Onko liito-oravalla oikeus pesäpuuhunsa vai onko oikein kaataa se ja metsä sen ympäriltä pakkauspaperin raaka-aineeksi? Arvoristiriitojen luonne on, ettei niitä voi ratkaista ilman, että toinen tai molemmat luopuvat arvoistaan – ja jos kyse on arvoista, jotka ovat itselle keskeisiä, niistä ei varsinaisesti voi luopua hylkäämättä osaa omasta minuudestaan.

Miten samastumme luontoon?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud kirjoittaa identifikaatiosta, eli siitä, millaisia samastumisen suhteita ihminen lapsuutensa aikana synnyttää ja millaiseksi hänen oma persoonansa siten muodostuu. Kokiessaan samastumista esimerkiksi vanhempiensa ja läheistensä ominaisuuksiin ihmisiin lapsi ”sisäistää” heidät. Ihmisen persoonallisuus muodostuu siitä aineksesta, johon me varhaisessa vaiheessa tiedostamattomasti samastumme.

Teorian puitteissa voidaan ajatella, että myös suhde luontoon kytkeytyisi samastumisen prosessiin. Merkityksellinen ja tunnevoimainen luontosuhde tuntuu itsessä – resonoi. Empatiaa voi kokea eläimiä ja elävää ympäristöä kohtaan, koska ne ovat merkityksellisellä tavalla ”osa minua itseäni”. Jos tällaista kokemusta ei ole kasvuvuosien aikana syntynyt, sen muodostuminen aikuisena voi olla epävarmempaa ja ohuempaa, tai se jää kokonaan puuttumaan. Metsä on silloin pelkkiä tukkeja, suo turvetta ja liito-orava joku elukka.

Tästä näkökulmasta katsottuna ilmastokeskustelun ja ympäristökäyttäytymisen muutosten ajamisen keinoja voi kenties arvioida mahdollisuuksista ja niiden rajoista käsin. Ihmiset eivät aikuisina, ainakaan useimmiten, voi muuttua täysin. Heidät voi silti saada hyväksymään uusia näkökulmia ja lähtemään muutoksiin omista lähtökohdistaan käsin. Sellaiseen tarvitaan vuoropuhelua, kohtaamista, kuuntelemista, kuulluksi tulemista ja yhdistävien tekijöiden tunnistamista arvoristiriitojen lisäksi. Kaikki vaikeita asioita, jotka vaativat ihmisiltä kärsivällisyyttä ja kypsyyttä, joita on valitettavan niukalti tarjolla.

Tätä taustaa vasten tulee tietenkin ilmeiseksi se, miten tärkeästä asiasta lasten ja nuorten ympäristökasvatuksessa on kyse. Monitasoisen ja herkkävireisen luontosuhteen synnyttäminen uusille ikäpolville varhaisista kokemuksista saakka osana koko arkista elämää on paras keino varmistaa, että keinot ja muutostahto ilmastotoimiin, lajikadon pysäyttämiseen, eläinten oikeuksien turvaamiseen ja lajien elinympäristöjen kunnioittamiseen otetaan käyttöön tulevaisuudessa.

Lapsen oikeus luontosuhteesen

Ympäristökasvatukseen onkin havahduttu panostamaan paljon kouluissa ja varhaiskasvatuksessakin. Olisi hyvä, että entistä enemmän puhuttaisiin lisäksi perheiden ympäristökasvatuksesta ja järjestettäisiin sellaista erilaisin tavoin. Kaikki, mikä aktivoi aikuiset lapsen ympärillä muodostuu kasvun juuriksi. Ajattelen, että lapsi, joka näkee vanhempansa silloin tällöin kyykistyvän minuuteiksi katselemaan pihapensaan aukeavia silmuja, pysähtyvän koskettamaan auringon lämmittämää kalliota lähimetsässä, hymyilevän linnuille kevätpuussa ja seisahtuvan haistelemaan märän maan tuoksua, sisäistää omaan luontosuhteeseensa luontevasti jotain sellaista, jota on vaikeaa ihmisen lähimpien suhteiden ulkopuolelta tarjota.

Näinä traagisen ja kauhean sodan päivinä korostuu järkyttävällä tavalla, että ihmisten tulevaisuus on lapsissa, koska nykyisyyttä emme aikuisina ole kyenneet saamaan suojattua. Sekä vanhemmuus että läsnäolo tuttuna aikuisena kasvavien lasten elämässä, lasten ja nuorten kohtaaminen ja maailman ihmettely yhdessä on etuoikeus jokaiselle, jonka elämänpiirissä lapsia ja nuoria on. Lapsuuden ja nuoruuden turvaaminen ja hyvän mahdollistaminen on myös aikuisten velvollisuus. Voitaisiinko myös ajatella, että lapsella ja nuorella on oikeus luontosuhteeseen ja sen kehittämiseen?

Marja Mesimäki kysyi blogikirjoituksessaan, miten metsä vastaa? Yksi tutuista vastauksista on, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Kyse on huutajasta ja hänen asioistaan – meistä, jotka muokkaamme ja toteutamme omaa mutta myös tulevien sukupolvien suhdetta metsään, metsänpohjaan, soihin ja niittyvillaan, järveen ja merenrantaan, syvyyksiin ja korkeuksiin.

Toivo on siinä, että uudet ikäpolvet huutavat paremmin kuin me. Ja nuorethan toimivat muutosvoimana jo nyt. Venäjällä ja kaikkialla sen rajojen ulkopuolella mielenosoitukset Ukrainan sotaa vastaan kokoavat nuoria. Nuoret loivat ilmastolakkoliikkeen. Toivo elää täällä, keskuudessamme.

Jaakko Kaartinen

Kirjoittaja Jaakko Kaartinen on arvotutkija, jota kiinnostavat ihmisen valintojen taustalla vaikuttavat taipumukset, syyt ja päämäärät.

Koreografi Ninni Perkon ohjaama vimmainen ja herkkä, ympäristökriisiin kehollisesti pureutuva Silentopia myötävärähtelee yleisönsä kanssa keväällä 2022 Espoon kaupunginteatterissa. Teoksessa tutkijat, tanssijat ja muusikot resonoivat toistensa välineiden – tiedon, musiikin ja liikkeen – kautta ritualistisilla reiteillä.

Silentopian toteuttavat yhteistyössä Tanssiteatteri Sivuun Ensemble, Espoon Kaupunginteatteri ja April Jazz -festivaali. Teoskokonaisuus toteutetaan Maj ja Tor Nesslingin Säätiön, Niilo Helanderin Säätiön, Taiteen edistämiskeskuksen, Helsingin kaupungin ja Espoon kaupungin tuella. Teokseen liittyviä tekstejä julkaistaan Ratkaisuja-blogissa noin kerran kuussa ensi-iltaan saakka. Kirjoittajina ovat arvotutkija Jaakko Kaartinen, muurahaistutkija Unni Pulliainen, ympäristösosiologi Marja Mesimäki ja ympäristöteologi Panu Pihkala.