Määrä kohtaa laadun ja muita Ameriikan ihmeitä

Kirjoittanut: Apurahansaaja | 14 elokuun, 2015 | Kategoriassa: Apurahansaajalta

Mitä tekee keskisuomalaisen perinnemaiseman tutkija rapakon takana, Yhdysvaltojen Keski-Lännessä? Sitä pohdin itsekin muutaman kerran viime kevään aikana, kun vierailin Wisconsinin yliopiston Oshkoshin kampuksella yhteensä 15 viikon ajan. Loikka oli pitkä myös henkisesti, sillä laadullisen tutkimuksen teko oli aivan uutta määrällisestä taustasta tulevalle numeronpyörittäjälle. Haasteena olikin omaksua vajaassa neljässä kuukaudessa täysin uusi näkökulma tutkimustyöhön – ja tiedemaailmaan.

Kansainvälistymisen vaade on tutkijan uralla kova ja hieman pelottavakin tosiasia. Se hiipii vääjäämättä vastaan jo silloin, kun tutkimussuunnitelman laadinnan tueksi luetaan englanninkielisiä, ulkomailla julkaistuja tiedeartikkeleita. Noissa kansainvälisissä sarjoissa mekin, gurujen jalanjäljissä haparoiden askeltavat tohtorikoulutettavat, haluaisimme julkaista omat vaatimattomat löydöksemme. Vaikka kotoinen Suomi onkin turvallinen ja helppo maa jatko-opiskeluun, varsinaiselle tieteenteolle se on aivan liian pieni areena. Tämä pätee myös silloin, kun tutkimusaihe on hyvin tarkasti räätälöity Suomen olosuhteisiin, kuten omassa tapauksessani.

Matkasin Atlantin yli mukanani haastatteluaineisto, jonka avulla oli tarkoitus selvittää, miksi keskisuomalaisia perinnebiotooppeja – ketoja, niittyjä, hakamaita ja metsälaitumia – on säilytetty nykymaatalouden taloudellisista paineista huolimatta, ja miten suomalainen perinnebiotooppien hoidon tukijärjestelmä on vaikuttanut maanomistajien perinnebiotooppeihin liittyviin omakohtaisiin kokemuksiin ja hoitokäytänteisiin. Matkastani oli sovittu jo tutkimussuunnitelmaa laadittaessa, sillä ohjaajieni kanssa totesimme tarvitsevamme tähän sosiaalisesta näkökulmasta laadittavaan osajulkaisuun ulkopuolista tukea. Kukaan meistä ekologeista ei entuudestaan hallinnut laadullisia analyyseja. Onneksi sopiva yhteistyötaho sattui löytymään vanhojen kontaktien kautta Yhdysvalloista. Verkostoituminen on avain yhteistyökuvioiden virittämisessä, ja se oli yksi minunkin reissuni tavoitteista.

Wisconsinissa pääsin tutustumaan kriittisen ihmismaantieteen tutkimusperinteeseen ja –menetelmiin, mikä ei ole mahdollista omassa yliopistossani. Koska kyseessä oli työ- eikä lomamatka, oli alusta asti selvää, että nähtävyyksien katselu tai laajempi matkustelu Pohjois-Amerikan mantereella ei kuuluisi ohjelmaan, vaan enimmäkseen saisin ihastella tietokoneen näyttöä ja tieteenalan oppikirjojen sivuja. Työnkuvani ei sinällään eronnut siitä, mitä teen Suomessakin; päivät kuluivat aineiston käsittelyn ja analysoinnin, lukemisen ja muistiinpanojen sekä tutkimustulosten kirjoittamisen parissa. Työn sisältö ja työympäristö olivat kuitenkin hyvin erilaisia. Sen lisäksi, että sukelsin sokkona sosiaalitieteitten maailmaan, pääsin preppaamaan ns. arkienglantia ja sain keskittyä erittäin kokonaisvaltaisesti työntekoon, kun muut ajanvietteet jäivät Suomeen. Yhdysvalloissa töitä paiskitaankin oikein olan takaa. Koin kahvi- ja lounastauottomat päivät, jotka usein venyivät 60-tuntisiksi työviikoiksi, melkoisena kulttuurishokkina.

Kulttuurierojen huomaaminen ja kulttuurien erilaisuuden arvostaminen ovat kansainvälistymisen hienoimpia kokemuksia. Vertailin matkan aikana tahtomattanikin suomalaista ja pohjoisamerikkalaista tiedemaailmaa toisiinsa, ja löysin molemmista sekä hyviä että huonoja puolia. Vaikka voisinkin kritisoida Yhdysvalloissa jatko-opiskelijoihin kohdistuvia vaatimuksia liian kuormittaviksi ja puolustaa tuttua kotoista akateemisen vapauden ja tutkimusryhmäyhteistyön mallia, näen että jenkkijärjestelmällä on hyötynsä: se tuottaa tehokkaasti uusia tutkimustuloksia, nuorten tutkijoiden välinen kova kilpailu nostaa työssään parhaat esille, ja onnistumisista palkitaan. Kenties matkani tärkein opetus olikin kansainvälisen tieteenteon kova luonne, joka ilmenee monessa eri muodossa: samoista resursseista kilpailee monta eri hakijaa, tuloksia saadakseen on tehtävä aivan mielettömästi töitä, koskaan ei ole riittävästi aikaa, aineisto ei ikinä ole täydellinen, on pakko joko julkaista tai siirtyä muihin töihin. Seuraava opetus olikin sitten se, että tuon listan ei tarvitse olla lannistava vaan sen voi ottaa henkilökohtaisena kannustimena. Koin tapaamani amerikkalaiset tutkijat erittäin positiivisina persoonina, jotka olivat varsin motivoituneita työhönsä. Ymmärsin, että useimmille heistä kuusipäiväinen työviikko ei ollut pakko, vaan vapaaehtoinen valinta. He nauttivat työstään ja halusivat toteuttaa itseään sen kautta. Ehkä me suomalaisetkin voisimme joskus keskustella työn määrän sijasta sen laadusta? Kenties laatuun panostamalla saadaan työviikkoja pidennettyä luontevasti?

Matkailu avartaa aina, mutta olen sitä mieltä, että ulkomaille kannattaa lähteä mieluummin pidemmäksi kuin lyhyemmäksi aikaa. Yksi kunnon reissu on työnteon kannalta antoisampi kuin monta pikkupyrähdystä. Jos olisin viipynyt Yhdysvalloissa vain pari viikkoa, olisi kokemustani leimannut pinnallinen erilaisuuden shokki, enkä olisi ehtinyt perehtyä syvällisemmin paikalliseen elämänmenoon. Samaten verkostoituminen vaatii aikaa; on aivan eri asia kohdata joku samasta tutkimusaiheesta kiinnostunut viikon kestävässä kongressissa kuin tehdä hänen kanssaan töitä kuukausien ajan. Toki kongressikohtaaminen voi toimia ratkaisevana kimmokkeelle yhteistyölle, mutta silti väitän, että verkostojenkin luomisessa on hyödyllisempää panostaa määrän asemesta laatuun.

Miten kävi lopulta tutkimuksen teolle ulkomailla? Sanoisin, että ainakin tässä tapauksessa laatu ja määrä kulkivat käsi kädessä. Tunnit työpöydän ääressä antoivat paljon odottamaani rikkaamman ja syvällisemmän näkemyksen niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat perinnebiotooppien maanomistajien päätöksentekoon ja kokemusmaailmaan. Samalla koen ymmärtäväni koko tutkimuksen teon kenttää laajemmin ja suhtaudun toisaalta kriittisemmin, toisaalta arvostavammin omaan työhöni. Vaikka monta työtehtävää olisin voinut tehdä Suomessakin, monta silmät aukaisevaa kokemusta olisin jäänyt vaille.

Raatikainen_Kaisa

Kaisa Raatikainen
kaisa.raatikainen(at)jyu.fi
Twitter @KJRaatikainen
http://perinnebiotooppi.blogspot.fi/

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa aiheesta ”Perinnebiotooppien hoito ja merkitys kestävän kehityksen näkökulmasta” Jyväskylän yliopistossa Nesslingin säätiön myöntämän apurahan turvin.

Tilaa uutiskirjeemme

Tilaamalla uutiskirjeemme pysyt ajantasalla ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.