Taideteos on toivon teko

Kirjoittanut: Nesslingin Säätiö | 7 huhtikuun, 2022 | Kategoriassa: Apurahansaajalta

Toivo ei ole abstraktio, vaan päinvastoin lihallinen ja teoissa toteutuva, pohtii arvotutkija Jaakko Kaartinen Silentopia-teoksen prosessia. Kun joukko ihmisiä ajatuksineen antaa itsensä alttiiksi, kohdattavaksi ja kohtaavaksi osalliseksi, leikkiäkseen esille jotain, millä ei aluksi ole muotoa, vain toivo muodon synnystä - näin taiteessa toivo muuttuu teoiksi.

Toivoa on sivuttu tai käsitelty suoraan kaikissa Silentopia-teoksen tiedeblogiteksteissä. Toivo on tämän teoksen keskeisvoima, noste. Toivo ei tämän teoksenkaan puitteissa ole abstraktio, vaan päinvastoin lihallinen ja teoissa toteutuva. Toivo on tapahtuma, teko, ehkä ensimmäinen tekojen sarjassa, jotka vievät eteenpäin, avarampaan.

Silentopia ei ole utopia. Se on konkreettinen osoitus todellisen yhteistoiminnan mahdollisuuksista: keskustelevasta, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, jolla tavoitellaan yhteisesti hahmotettavaa, vähittäin muodostuvaa päämäärää.

Esitystaideteos syntyy pääasiassa kysymysten kautta. Esitetään lukemattomia kysymyksiä, kysymysten virtoja, kysymyssadetta: jos tämä on tässä, miten tuo olisi? Tulisiko se täältä ja tällä tavalla? Millainen ääni tähän tulisi? Jos ääni nousee näin, kauanko liike tästä tuonne kestää? Minne valo tulee? Olisiko nopeampaa vai hitaampaa nyt? Millainen sinun liikkeesi sävy olisi? Näyttäisitkö, miten ajattelit sen?

Jos te olette siinä, olisiko minun paikkani tässä?

On tavattoman ravitsevaa olla mukana luovassa yhteistoiminnassa, jossa vastaus kysymykseen siitä, missä minun paikkani on, määrittyy suhteessa lempeään yhteisöön ja sen vakavaan leikkiin. Ajattelen luovaa työtä leikkinä siksi, että se säilyy jatkuvasti jossain määrin avoimena ja jatkuvasti uudelleensuuntautuvana. Työ, jota vakavasti tehdään yhteisen taideteoksen luomiseksi, on vapaata. Tulos, esitys, on avoimen prosessin yksi vaihe.

 

Dialogisuus esitystaiteessa näyttää suuntaa kestävälle elintavalle

 

Silentopiaa ajatellessani havaitsen kirkkaasti, että valmistaminen – liukuminen läpi muovautumisen – on yhtä paljon teos itsessään kuin esitys, jonka yleisö näkee. Silentopian yhteydessä teosprosessia on koetettu avata luomalla taiteellisten kysymysten poikki kulkevia keskustelevia tieteellisiä diagonaaleja ja kirjoittaa niitä auki muun muassa näihin blogiteksteihin.

Mielestäni tämä luovan työn luonne on ympäristökriisin äärellä Silentopia-teoksen yksi tärkeimmistä esille tarjoutuvista näkökulmista. Revontulihallissa teos tarjoilee riittejä ja riittien alkuja ympäristöahdistuksen käsittelyyn. Mutta koko Silentopia on syytä nähdä maksimaalisena riittinä sellaisenaan; joukko ihmisiä ajatuksineen antaa itsensä alttiiksi, kohdattavaksi ja kohtaavaksi osalliseksi, leikkiäkseen esille jotain, millä ei aluksi ole muotoa, vain toivo muodon synnystä. Näin taiteessa toivo muuttuu teoiksi.

Filosofiassa dialogilla on Sokrateesta alkaen keskeinen sija tapana muodostaa tietoa. 1900-luvun eurooppalaisessa filosofiassa on käsitelty dialogin ehtoja ja mahdollisuutta laajasti koko ihmisenä olemisen peruskysymyksenä. Monipolvista teoreettista työtä motivoivat koettujen maailmansotien todellisuus ja vuorovaikutuksen kuoliot. Mannermaisessa filosofiassa koetettiin hahmottaa esimerkiksi havainnon ja merkityksen antamisen tapahtumaa ja toisaalta kielen luonnetta varsinaisen dialogisuuden toteutumisen esteenä. Kieli näyttää ainakin toisinaan tulevan ihmisen ja maailman väliin, ihmisen ja ihmisten väliin ja olevan enemmän katkos kuin yhteyteen avaavaa.

Sekä nykytanssin että musiikin mielenkiintoinen olemuksellinen piirre on se, miten avoimeksi niiden kommunikaatio jää. Toisin kuin sanat ja selitykset, ne rakentuvat eleistä, tarjoutumista, suhteisuudesta: eleitä suhteessa toisiin eleisiin, aikaan ja tilaan. Lavalla ne sekä esittävät jotain että jäävät avoimeksi tekijöiden kesken sekä tekijöiden ja yleisön välillä. Tapahtuu vuorovaikutusta, yhteiseen tilaan asettumista ilman suljettua merkitystä ja sen hierarkioita. Avoimia kysymyksiä muodostuu, avaumia, joissa Minä voi tulla läpinäkyväksi, alttiiksi, muokkautuvaksi.

Minusta se on olennainen, välttämätön malli, kun pyritään siirtymään ilmasto- ja ympäristökestävän elämäntavan suuntaan.

 

Toisen kohtaaminen Itsen kautta/Itsen kohtaaminen Toisen kautta

 

On hyvin vaikeaa muuttaa omaa käyttäytymistään motivoivia tekijöitä. Kutsutaan niitä sitten vaikka arvoiksi. Arvojen tarkistamisessa ja uudelleenorientoimisessa on oikeastaan kyse oman itsen muuttamisesta. Miten sellainen tapahtuu? Lähinnä kai ainoastaan vuorovaikutuksessa, yhteydessä ja jaetussa prosessissa, jossa ei lukittauduta omiin kantoihin ja omaan tilaan.

Filosofi Emmanuel Lévinas on kirjoittanut keskeisiä tekstejä Itsen ja Toisen välisestä suhteesta. Me olemme omassa tarkkailupisteessämme maailman keskellä ja määrittelemme kaikkea itsestämme käsin. Mutta keskelle omahyväistä olemistamme ilmestyksen tapaan välähtävien Toisen kasvojen edessä tajuamme itsemme rajan. Meidät nähdään, Toisen kasvot todistavat meidän olemistamme, ja samalla jonkun muun, tuntemattoman olemista.

Tämä on piste, jossa etiikka Lévinasin mukaan syntyy – velvollisuus katsoa Toisen kasvoja ja ottaa hänet vastaan tuntemattomana itsenään, muuna kuin minun määrittelemänäni. Tajuamme rajusti, ettemme voi määrittää Toista, koska Toinen aina edeltää meitä. Siksi meidän suhteemme ei voi perustua omiin määrittelyihimme. Toisten kasvot katsovat meitä aina ulkopuolelta. Ihmisten kasvot, luonnon kasvot.

Eettinen suhde olisi silloin sellainen, jossa asetutaan suhteessa maailmaan varovaisemmin ja tarttumisen ja pakottamisen sijaan hakeudutaan kasvokkain. Kysytään avoimia kysymyksiä, pyritään vähemmän tulokseen ja enemmän siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu dialogissa, joka kunnioittaa Toisen erillisyyttä minun omista tavoitteistani.

Sellaisessa suhteessa muurahaiseen suhtautuu samoin kuin muuhun elävään, lintuun, puihin, muihin ihmisiin ja omaan itseen – ihmettelevällä, kyselevällä, pakottamattomalla katseella.

Resonointia ja symbioseeniä voi tarkastella levinasilaisen etiikan yhtenä toteumana. Yhteyttä ja yhdessä värähtelyä ilman hallinnan pyrkimystä.

Taide reittinä eettisen suhteen uudelleenmäärittelyyn ja luova prosessi toivon tekona ovat tarjolla, kun tiede paljastaa ja kuvaa muutostarpeet. Prosessi jatkuu.

Jaakko Kaartinen

Kirjoittaja Jaakko Kaartinen on arvotutkija, jota kiinnostavat ihmisen valintojen taustalla vaikuttavat taipumukset, syyt ja päämäärät.

Koreografi Ninni Perkon ohjaama vimmainen ja herkkä, ympäristökriisiin kehollisesti pureutuva Silentopia myötävärähtelee yleisönsä kanssa 14.-21.4.2022 Espoon kaupunginteatterissa. Teoksessa tutkijat, tanssijat ja muusikot resonoivat toistensa välineiden – tiedon, musiikin ja liikkeen – kautta ritualistisilla reiteillä.

Silentopian toteuttavat yhteistyössä Tanssiteatteri Sivuun Ensemble, Espoon kaupunginteatteri ja April Jazz -festivaali. Teoskokonaisuus toteutetaan Maj ja Tor Nesslingin Säätiön, Niilo Helanderin Säätiön, Taiteen edistämiskeskuksen, Helsingin kaupungin ja Espoon kaupungin tuella. Teokseen liittyviä tekstejä julkaistaan Ratkaisuja-blogissa noin kerran kuussa ensi-iltaan saakka. Kirjoittajina ovat arvotutkija Jaakko Kaartinen, muurahaistutkija Unni Pulliainen, ympäristösosiologi Marja Mesimäki ja ympäristöteologi Panu Pihkala.

more